RSS
Reserviläistarinoita
Elämää linssin läpi
Jo jonkin aikaa olen huomannut katselevani maailmaa lähinnä kamerani linssin läpi, siltä ainakin itsestäni toisinaan tuntuu. Valokuvaaminen täyttää ajastani yhä suuremman osan. En tiedä missä vaiheessa näin pääsi käymään.
Olen aina pitänyt kuvaamisesta, mutta on ollut myös pitkiä taukoja, jolloin minulla ei ole ollut omaa kameraa ja kuvaus on jäänyt vähemmälle ja olen vain tyytynyt seuraamaan sivusta "valokuvaajamieheni" toimintaa.
Heinäkuussa 2007 päätin lopulta ostaa itselleni oman järjestelmäkameran ja siitä kaikki sitten alkoi ja paluuta entiseen elämääni ei näköjään enää ole.
Kamera on aina matkassani, sillä jos jätän sen kotiin tapahtuu takuulla jotakin, mikä olisi pitänyt saada ikuistettua. Ja mikään ei harmita itseäni enempää, kun valokuva joka jäi ottamatta.
Joskus kadehdin ihmisiä jotka voivat pitää mukanaan vain pientä kameraa joka on huomaamaton ja jonka voi sujauttaa vaivattomasti taskuun tai käsilaukkuun. Omasta kamerastani en voi sanoa samaa. Järjestelmäkamerani painaa putkineen ainakin kaksi ja puoli kiloa eikä siis tosiaankaan mahdu taskuun ja se myös yleensä herättää huomiota. Minulla on siis aina mukanani kamerareppu, oli tilaisuus mikä tahansa juhla tai arki, tosin huomasin jokin aina sitten etten edes enää omista käsilaukkua.
Valokuvaamisesta on tullut minulle siis intohimo, tunnen suunnatonta lapsenomaista riemua kun näen jotakin kuvauskohteeksi sopivaa.
Uskon että ihminen oppii kuvaamaan vaan kuvaamalla ja taas kuvaamalla. Tosin visuaalista silmää myös tarvitaan ja valokuvausoppaiden lukemisesta on varmasti apua. Olen kuullut viime aikoina monien sanovan yhä useammin, että kuvissani on sitä jotakin...mitähän sen on, se ei ole itselleni vielä selvinnyt.
Kotonamme kuuluu usein lause: Minkä putken ajattelit ottaa mukaan? Olen jo huomannut että valokuvaaminen on arvokasta puuhaa. Ja helposti tulee ns. "putkinäkö" aina on saatava parempi ja valovoimaisempi putki ja täyskennokamerasta näen vielä ainoastaan päiväunia. Valokuvaajien keskuudessa maaginen luku on 2.8 se tarkoittaa siis valovoimaa. Valovoima siis maksaa ja painaa...mutta tekee kuvaajan autuaan onnelliseksi ja ainakin pimeässä kuvaamisen helpommaksi.
Mutta kuvaamiseen siis tarvittiin visuaalista silmää ja tuuria...vuoden luotokuvan voi siis ottaa vaikka pokkarikameralla kun vaan on tuuria eli on oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Valokuvaajana suurimmat pelonaiheet ainakin itselläni ovat:
1. Sää
Suomessa tosi vaihteleva sää on ainainen harmi. Viime kesä oli siitä oiva esimerkki, aina satoi ainakin Ikaalisissa, olihan tämä mittausten mukaan Suomen sateisin paikkakunta.
Jatkuva sadesää masensi minut kokonaan, sillä kuvaamisesta ei oikein tullut mitään ja kesä meni menojaan. Koin kuitenkin suunnatonta helpotusta siitä ettei hääkuvauskeikkani sattunut sateiselle viikonlopulle. Kameralle voi toki kehitellä erilaisia sateensuojia mutta niiden kanssa kuvaaminen on hankalaa. Talvella kuvatessa ongelmallista on kylmyys. Näpit jäätyvät, ainakin itselläni ja sisään tullessa kameran linssi huurtuu ja kuvaamisesta ei vähään aikaan tule mitään. Valokuvaajan aika kuluu siis myös netin sääkarttoja tiiraillen.
2. Kameran hajoaminen
Nykytekniikka on arveluttavan oikullista, koskaan ei voi varmaksi tietää koska kameran kenno pamahtaa, tai muistikorttiin tulee vika. Siksi varaudunkin tärkeimmissä tilanteissa aina varakameralla sekä varakortilla myös vara-akku tai patterit kannattaa pitää laukussa mukana. Nimittäin usein kuulen ihmisten sanovan: " No niin nyt menivät sitten patterit".
3. Valo
Yleensä on aina liian pimeää varsinkin sisätiloissa, kunnollinen salamalaite auttaa kyllä asiaa. Ulkona ihanteellinen kuvausilma on puolipilvinen poutasää.
Itse tykkään kuvata luontoa ja toimintaa. Luonnon kuvaaminen on haasteellista mutta mielenkiintoista. Joskus olen kuluttanut jopa kokonaisen päivän jahtaamalla kamerallani pelkästään perhosia. Elokuisina aamuina lähden usein liikkeelle jo puoli viiden aikaan, sillä aamun sarastukset elokuussa voivat olla todella uskomattoman upeita.
Ihmisten kuvaaminen on myös haasteellista, varsinkin ryhmäkuvissa aina jollain on takuulla silmät kiinni. Yritän eliminoida tämän ongelman käyttämällä sarjakuvausta. Tästä taas on tullut sanonta että "tulitan vaan kameralla."
Kuvaustilanteissa kannattaa aina miettiä uusia kuvakulmia...Viime talvena kuvasin mm. pilkkikisoja miesten hämmästykseksi jään pinnassa maaten ja aika usein lyhyenä ihmisenä tarvitsen tuolin pituuteni jatkeeksi.
Myös jalustan käyttöä kannattaa opetella, on tosi epäammattimaisen näköistä yrittää kuvata 400 mm putkella ilman jalustaa.
Miten sitten käsitellä aina vaan kasvavaa valokuvamäärää, no ne kannattaa tietysti tallentaa pariinkin paikkaan eikä luottaa siihen että tietokone kestää ikuisesti. Kuvat kannattaa myös järjestää, tässä itselläni on vielä paljon oppimista. Tällä hetkellä nimittäin alan hukkua tuottamaani valokuvatulvaan...
Tämä vuosi on ollut erityisen tuottelias mm. kuvattavia maanpuolustustilaisuuksia on ollut paljon ja nyt eletään vasta toukokuuta, mihin yllänkään ennen kuin vuosi loppuu.
Kuvat kannattaa myös käsitellä, sillä kamerasta tuleva materiaali on vaan raaka-materiaalia. Tähän on olemassa runsaasti erilaisia ohjelmia sekä ilmaisia että maksullisia. Ainakin ne punaiset silmät kannatta poistaa, itse inhoan erityisesi lehdessä olevia "vampyyrikuvia".
Kuvia voi laittaa esille myös erilaisiin verkkoalbumeihin, niitä on käytettävissä netissä runsaasti. Tätä kautta kuviaan voi jakaa vaivattomasti myös muille. Kannattaa kuitenkin muistaa että kuvat ovat aina kuvaajansa omaisuutta ja vain kuvaajalla on niihin käyttöoikeus. Siksi toisten kuvia käytettäessä tulee niihin aina pyytää kuvaajan lupa ja laittaa kuvaajan nimi näkyviin, kun niitä julkaisee netissä tai lehdessä.
Viime aikoina omia kuviani on julkaistu aika monissa maanpuolustuslehdissä ja paikallislehdissäkin, en itse asiassa enää tiedä missä kaikkialla niitä on ollut. Olen myös ripustanut kuviani esille ja monet ovat myös halunneet laittaa niitä seinälleen.
Kuvaajan elämä on aika yksinäistä, sillä usein tunnen olevani tapahtumien ulkopuolella tarkkailemassa muiden toimintaa. Kuvaaja ei myöskään itse pääse valokuviin, joten itsestä ei yleensä jää dokumentteja jälkipolville.
Kameraa kannattaa pitää kun parasta kaveria, itselleni se on nykyisin myös työtoveri joten se kannattaa pitää kunnossa.
Valokuvaaminen on todella antoisaa, mutta yhtä useammin huomaan olevani tyytymätön omiin otoksiini. Se ehkä johtuu siitä, että oma vaatimustasoni kasvaa koko ajan ja haluaisin aina vain saada otetuksi parempia ja parempia kuvia.
Viime aikoina olen erityisesti ihaillut rintamavalokuvaajien sodan aikana ottamia upeita mustavalkokuvia. Viime vuonna tutustuin myös suomalaisen valokuvauksen pioneerin I.K. Inhan valokuviin. Tuolloin kuvaaminen oli todellista taidetta, koska painavia lasilevyjä ei voinut kantaa mukanaan kerralla kun muutaman ja kuvien piti näin onnistua kertalaukaisulla. Toisin on nykyään, jolloin niitä voi ottaa digitekniikalla vaikka sadoittain.
11.5.2009 Sirkka Ojala
Juttua voi kommentoida Reserviläistarinoita sivun palautelomakkeella.